Skorpionit näyttävästi esillä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla

Simo Hakaliston ja Lari Keräsen syksyllä 2009 kuvaama 75-minuuttinen Skorpionit -dokumenttielokuva on ollut tämän syksyn aikana laajasti esillä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Skorpionit (eng. Scorpions) kertoo pienen kambodzhalaisen Toul Prichin maalaiskylän vammaislentopallojoukkueesta, CNVLD Kampong Speu Scorpionsista, joka yrittää vaikeista harjoitteluolosuhteista ponnistaa koko maan parhaaksi lentopallojoukkueeksi. Joukkueen pelaajista suuri osa on vammautunut Vietnamin sodan seurauksena Kambodzhaan jääneisiin miljooniin maamiinoihin, joista osa lepää yhä räjähtämättöminä.

Dokumenttielokuvan keskeisenä teemana on, kuinka vakavankin takaiskun jälkeen on mahdollista uudistua ja löytää tarkoitus elämälleen. Elokuva on näyttö urheilun ja sen tuoman yhteisöllisyyden parantavasta vaikutuksesta ja voimasta.

    - Varsinkin itse kuvausvaihe Kambodzhassa oli vaikuttava kokemus, joka palautuu mieleeni useasti. Toivommekin, että pääsisimme vielä henkilökohtaisesti näyttämään valmiin elokuvan paikan päälle, pohtii ohjaaja Simo Hakalisto.

Dokumenttielokuvan maailman ensi-ilta oli lokakuun lopulla Afrikassa, Kenian kansainvälisillä elokuvajuhlilla Nairobissa, joka on yksi maanosan tunnetuimmista elokuvafestivaaleista. Sittemmin elokuvalle on varmistunut viisi muuta kansainvälistä festivaaliesitystä. Elokuva on nähty muun muassa Italiassa Naples Human Rights elokuvafestivaalin pitkien elokuvien kilpailusarjassa yhdessä vain kahdeksan muun elokuvan kanssa. Koko festivaalin kilpailusarjoihin oli valittu yhteensä vain 18 elokuvaa. Elokuva esitettiin myös erikoisnäytöksenä Bosnia Herzegovinan DukaFest-opiskelijafestivaaleilla, ainoana kokopitkänä elokuvana. Skorpionit-elokuvan Suomen ensiesitys järjestettiin suljetussa lehdistötilaisuudessa marraskuun puolivälissä yhteistyössä suomenruotsalaisen kulttuurikeskus Luckanin kanssa.

  - CNVLD:n vammaislentopalloliigaa, jossa seuraamamme joukkue pelasi, ei ole rahoitusvaikeuksien takia järjestetty elokuvan kuvausvuoden jälkeen. Yksi tavoitteistamme onkin luonnollisesti tuoda ihmisten tietoisuuteen CNVLD:n ainutlaatuista työtä, jolla oli huomattava, positiivinen vaikutus maan vammautuneeseen väestön osaan. Siinäkin mielessä on tietysti todella hienoa, että elokuvan voi nyt nähdä ympäri maailmaa, Hakalisto kertoo.

Elokuvan Suomen ensiesityksestä Luckanilta. Kuvassa järjestyksessä vasemmalta oikealle: Ella Ruohonen, Simo Hakalisto ja Sarka Prokopova. (Kuvan copyright Aethyr Aesthetics.)

Skorpionit-elokuvasta on valmistunut kaksi TAMKin opinnäytetyötä keväällä 2012, käsikirjoittamisen ja kuvallisen ilmaisun suuntautumisvaihtoehdosta Virroilta valmistuneiden Ella Ruohosen työ ”Skorpionit: dokumenttielokuvan värimäärittely” ja Simo Hakaliston ”Pienen budjetin vaikutus Skorpionit-dokumenttielokuvan kuvausvaiheeseen”.

Tähän mennessä ovat varmistuneet seuraavat festivaaliesitykset:

31.10.2012: Kenya International Film Festival / Nairobi, Kenia

13.11.2012: Naples Human Rights Film Festival / Napoli, Italia

16.11.2012: Dukafest International Student Film Festival 2012 / Banja Luka, Bosnia Herzegovina

6-8.12.2012: Madurai International Documentary and Short Film Festival / Madurai, Intia

10.12.2012: Filofest International Student Film and Video Festival / Ljubljana, Slovenia
10-16.12.2012: Manya Human Rights International Film Festival / Kampala, Uganda

Lisätietoa elokuvasta ja ajantasaisia tietoja elokuvan esityksistä saa osoitteesta www.aethyr.org
Kambodzhan kansallista vammaislentopalloliigaa järjestäneen CNVLD:n toiminnasta voi lukea lisää osoitteesta http://www.standupcambodia.net.

Elokuvan tekijätiimi:

Ohjaus & kuvaus: Simo Hakalisto
Tuotanto: Lari Keränen ja Ella Ruohonen
Leikkaus: Kalle Sipilä, Simo Hakalisto ja Rene Korpela
Dramaturgia: Kalle Sipilä
Äänisuunnittelu: Matias Kilpiö
Kenttä-äänitys: Lari Keränen
Värimäärittely: Ella Ruohonen

Tuotantoyhtiö on Aethyr Aesthetics.
 

Olympiahuumaa 25 kiloa kainalossa

Vesa Oksanen (keskellä) avustajineen. 
Avustajien nimet ovat Nathaniel Glass (kuvassa vasemmalla) ja Brian Troyer.

Lähtisitkö Lontoon Olympialaisiin? Kysymys sai kesästä 2010 pääasiallisesti Uusi päivä -ohjelman tuotannossa työskennelleen Vesa Oksasen yllättymään. Hän pyysi päivän miettimisaikaa, vaikka tiesikin jo vastaavansa myönteisesti. Työnkuvaan kuuluivat muun muassa Tangomarkkinat, Ajankohtaisen Kakkosen suorat lähetykset ja Sinkkutanssit. Pääasiallisesti kesän kului urheilun parissa kameramiehenä.

-         Erityisesti Helsingin yleisurheilun EM-kisoja voi pitää opettavaisena kokemuksena, sillä tuolloin harjoittelimme jo saman työryhmän kanssa olympialaisia varten. Yhteistyön merkitys on suuri, sillä nopeatempoisissa ja suurissa olympialaisissa toteutetaan äärimmäistä ryhmätyötä, kuvailee Oksanen.

Mittakaava kasvoi vielä moninkertaiseksi siirryttäessä EM-kisoista olympialaisiin. Esimerkiksi turvatarkastukset olivat täysin lentokenttätasoisia aina stadionin kentälle mentäessä. Kentällä työskennelleiltä vaadittiin myös kisa-asujen ja kuvaajien liivien käyttöä, jotka olivat samalla oleskelulupa alueella. Päivän työt tehtiin järjestäjien suunnittelemalla minuuttiaikataululla ja säännöt olivat kaikin puolin tiukat. Vapaata aikaa ei juuri jäänyt.

-         Lähdimme usein hotellilta kuuden tai seitsemän maissa aamulla bussikuljetuksella ja palasimme sinne yhdentoista jälkeen illalla. Aina ennen kilpailuja kävimme läpi turvatarkastukset, läpivalaisun, kirjautumiset sisään sekä tekniset kokeilut, joissa tarkistettiin jokainen laite, hän kertoo.

Oksanen työskenteli Lontoossa 13 päivää, joista kisapäiviä oli yhdeksän. Ensimmäiset neljä päivää työskentelyä harjoiteltiin. Hänen työryhmänsä vastuualueena olivat yleisurheilun heittolajit, kuula, moukari, keihäs ja kiekko. Apunaan kameramies Oksasella oli kaksi yhdysvaltalaista opiskelijaharjoittelijaa.

Työ oli hyvin fyysistä ja ajatukset pyörivät töissä koko ajan. Finaalit olivat aina hienoja tapahtumia. Urheilussa kun tunnelma nousee suoritustason mukaan. Hyvät kuvat eivät merkitse mitään, jos tulokset jäävät vaatimattomiksi. Lontoossa katsomo oli kuitenkin aina täynnä ja kannustus kovaa. Välillä jopa ohjaajan käskyt tahtoivat hukkua yleisön meteliin meluluureista huolimatta. Tunnelma tarttui helposti myös tuotantotiimin jäseniin.

-         Tehtävänäni oli saatella urheilijoita penkille suorituksen jälkeen. Heittolajien rytmi on tiivis, joten välillä jouduin juoksemaan ehtiäkseni seuraavaan suoritukseen. Minun oli tärkeä myös tunnistaa urheilijat. Monia hauskoja tarinoita jäi mieleen. Muistan miten pieneltä tunsin itseni uusiseelantilaisen kaksimetrisen kuulanaisen Valerie Adamsin rinnalla. Nopeuteni joutui puolestaan kovalle koetukselle juostessani keihään olympiavoittajan Barbara Spotakovan perässä. Hän on sentään huippu-urheilija ja minulla oli vielä 25-kiloinen kamera sylissäni. Myös kiekon voittajan Robert Hartingin paidan repiminen piti ehdottomasti ennakoida ja saada ikuistettua kuviin, Oksanen kertoo.

Feed-ohjaaja Jouko Jarva pitää ensimmäistä palaveria kuvausryhmälle Lontoon olympiastadionilla.

 

Virroilta hyviä muistoja

Vesa Oksanen aloitti käsikirjoittamisen ja kuvallisen ilmaisun linjalla Virroilla silloisessa Piramkissa syksyllä 2005.

-         Ensimmäiset kaksi vuotta opiskelin Virroilla. Kolmannen vuoteni olin vaihto-oppilaana yksityisessä yliopistossa Valenciassa. Sen jälkeen siirryin työharjoitteluun Tampereelle kuvaamaan SM-liigan jääkiekkopelejä, jota kautta pääsin harjoittelemaan myös Ylelle. Yleisradiossa aloitin tuntityöläisenä vuonna 2009 ja samanaikaisesti tein freelance-keikkoja muillekin asiakkaille, Oksanen muistelee.

Vaikka työpaikka olikin tiedossa, halusi Oksanen ehdottomasti viedä medianomiopintonsa loppuun.

-         Ilman tutkintotodistusta en voi hakea jatko-opintoihin ja putoan täysin tyhjän päältä, jos joutuisin kortistoon. Onneksi niin työantaja kuin koulukin tukivat valmistumistani ja saatoin pääosin etäopiskelijana tehdä opintoni loppuun. Minulle etäopiskelu sopi hyvin, sillä olin myös itse aktiivinen asian suhteen, hän kertoo.

Virtain vuosilta hänelle jäi mieleen erityisesti laaja kanavapaketti ja huikea poppoo, jonka kanssa puhallettiin lujasti yhteen hiileen yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

-         Päätimme osuuskuntavuonna, että kaikki mitä tehdään, tulee myös kanavalta ulos. Ja näin käsittääkseni tapahtuikin. Hahtumetsän tarinat -lastenohjelma jäi mieleen kehittävänä oppimiskokemuksena. Sen tekeminen antoi myös paljon viitteitä ammattituotannoissa vaadittavasta yhteistyöstä. Opimme yhdessä ratkaisemaan ongelmia ja selviämään hankalista tilanteista, hän muistelee.

Erityisesti opiskelukavereiden Antti Perälän, Juha Västin, Jarkko Jortikan ja Johanna Väkeväisen hyvä ja yhteistyökykyinen asenne on jäänyt mieleen. Koko luokka oli hyvä ryhmä. Muita työntekijöitä kunnioitettiin, joten yhteistyö sujui hyvin.

Opinnäytteen aihe löytyi töistä

Medianomin paperit Oksanen sai keväällä 2010. Opinnäytetyön aihe löytyi työhön liittyvästä projektista, joten myös kollegoilta sai hyviä vinkkejä esimerkiksi opinnäytetyön kirjallisuuden hankkimisessa.

-         Tarina kesken opintojaan työllistyvästä opiskelijasta on meidän alallamme melko tuttu. Kun hyvä ja osaava tyyppi tulee harjoitteluun, hänelle saatetaan tarjota työpaikkaa saman tien. Mahdollisuuksiin on usein tartuttava heti, ettei työtä saa joku muu. Ainakin Ylellä tuetaan valmistumisia ja tiedän lähes kaikkien saaneen tutkinnon suoritettua.

Oksanen laskeskelee Virroilta valmistuneita medianomeja työskentelevän Yleisradiossa tällä hetkellä ainakin kymmenkunta. Hänen mielestään asiaan vaikuttaa erityisesti oppilaitoksen hyvä maine.

-         Jo silloin kun uusi harjoittelija tulee taloon, seuraamme tarkasti hänen työskentelyään. Virroilta tulee aktiivisia, ahkeria ja hyväntuulisia opiskelijoita, jotka saavat lähes poikkeuksetta hyvää palautetta kaikilta niin talon sisällä kuin ulkopuolellakin, Oksanen kuvailee.

Vielä keskeneräinen

Istun tyhjän päätteen edessä ja katselen valkoista ruutua, jossa ei ole kirjaimen kirjainta. Ei ole kyse siitä etten tietäisi miten tai mitä kirjoittaisin. On kyse siitä, että pääni sisällä on tuhansia ajatuksia, jotka harhailevat keskenään. Haluaisin kirjoittaa ja purkaa ajatukseni  näyttöpäätteelle, mutta jokin sisälläni sensuroi. En pysty kirjoittamaan tästä, onko tämä liian arka aihe, miltä vaikutan kun kirjoitan näin. Olenko naiivi, lapsellinen tai tyhmä? Luovuuteni on lukossa itsesensuurin vuoksi.

Luen tällä hetkellä parasta romaania pitkään aikaan. Romaani on Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen (2012). Kirja pureutuu juuri siihen, minkä kanssa niin moni kirjoittaja ja luovan alan työläinen kamppailee. Olen itse itseni pahin vihollinen. Kun jokin mitä teen tulee suoraa sisältäni ja oma kädenjälkeni näkyy työssäni, on aina pelko tulla arvostelluksi. Kritiikki sattuu, mutta kasvattaa. 

On helpottavaa kuinka palkittu kirjailija on päästänyt lukijan omaan työhuoneeseensa taistelemaan  romaaninsa valmistumisesta ja luovuuden lukoista. Me näemme kirjailijoiden, ohjaajien ja näyttelijöiden hymyn ja ilmeet palkintogaaloissa ja lehdissä, mutta emme sitä kun he murskaavan arvostelun jälkeen lyövät hanskat tiskiin, tuijottavat seinää tai huutavat puolisolleen. Se on kuitenkin totuus ja hinta, joka  luovalla alalla joudutaan maksamaan. 

Maria Peura antaa hyviä vinkkejä ja totuuksia kirjoittamisen työstä ja ainakin itse pystyn ammentamaan niistä itselleni. On vapauttavaa lukea kuinka vahva kirjailija, joka on kirjoittanut upeita romaaneja kuten On rakkautes ääretön (2001), näyttää heikkoutensa ja sisäisen kuohuntansa. Matka pienen kylän tytöstä kirjailijaksi ei ole yksinkertainen ja helppo. Kirjaa lukiessani saan itseeni aivan uutta pontta ja uskoa. Hyväksyn vihdoin, että on olen matkalla alalle, jossa tekemiseni ovat näkyviä ja ihmisillä on niistä mielipiteitä. Jos en pysty avaamaan itsesensuurini lukkoja, ei kaikki mitä haluan sanoa tai tehdä pääse koskaan valloilleen.

Meri-Tuuli Varis/ Kuva11

Käsikirjoittaminen ja kuvallinen ilmaisu

TAMK Virrat

Perfektionismin ja projektien rankka avioliitto

Kuvaukset ovat jo porteilla. Sen huomaa kalenterista ja sen huomaa alati kasvavasta painosta otsalohkon tienoilla. Muistettava tieto kasvaa joka palaverissa ja joka harjoituskerralla, kunnes aivot tuntuvat paisuneen kolmanneksella. Kaikki dokumentit on opeteltu ulkoa jo viikkoja sitten, mutta silti luen ne taas kerran. Kuinkahan paljon yhteen ihmiseen mahtuu ”to do” –listoja? 

Joitakin kertoja vuodessa huomaa vain sen tunteen, kun projektin deadline saapuu ja kaikki muu muuttuu toisarvoiseksi. Kun muuttolaatikot makaavat viikkoja nurkassa ja unohdan valmisruoan jo sammuneeseen uuniin. Kertaan kaiken muistettavan, mutta mietin unohdinko muistaa jonkin yksityiskohdan?

Vain paras kelpaa minulle ja siksi huomaan taas harjoittelevani, tai jos en harjoittele, ajattelen harjoittelemista.

Ei-perfektionistina projektien voittaminen lienee helpompaa. Mutta kaikki harjoitteluni on itse asiassa vasta suunnitelma B. Asiat voivat sujua jopa paremmin rentona ja improten. Mieluusti niin tekisinkin. Mutta jos kaikki meneekin pieleen, niin harjoiteltuani niin paljon kuin vain pystyin, voin sanoa, etten olisi inhimillisesti pystynyt parempaan. Silloin minun ei tarvitse jossitella seuraavia viikkoja, vaan voin tuntea kuinka ihanasti taakka takaraivon perukoilla kutistuu kuin vanha ilmapallo. 

Pian tulee piste, jolloin harjoittelu muuttuu turhaksi: seitsemäs tunti kirjastossa, jolloin huomaa vauhdin hidastuneen sivun puolikkaaksi per tunti tai kun nukkuminen on ainoa vaihtoehto. 

Silloin itse tilanne on vain harjoittelun jatke. 

Muinaiset roomalaiset harjoittelivat varusteilla, jotka olivat paljon painavampia kuin aidot. Silloin sotiminen tuntui helpotukselta. 

Joel Lehtonen/ Kuva11

Käsikirjoittaminen ja kuvallinen ilmaisu

TAMK Virrat