Kävin viime syksynä hakemassa joitain vanhoja tavaroitani pois lapsuudenkodistani ja isä oli nostanut minua varten esille mm. 1000 palan palapelin: Max Mordillon Party Puzzlen vuodelta 1973. Tavaran paljoudesta ja ajanpuutteesta huolimatta päätin ottaa sen mukaan, sillä kannessa oleva kuva nosti pintaan mukavia muistoja.
Koin 1000 palan palapelin tietynlaisena haasteena ja kuten minkä tahansa työ- tai kouluprojektin, aloitin palapelin kokoamisen raivaamalla sille aikaa ja tilaa elämässäni (ja tässä tapauksessa myös asuntoni kirjoituspöydällä). Kääntelin palat yksitellen oikein päin ja palojen määrästä, väriskaalasta ja sekasorrosta huolimatta aloin kasata samanvärisiä, mahdollisesti lähekkäin kuuluvia paloja omiin kasoihinsa ja luoda jonkinlaista hierarkiaa kirjoituspöydälläni vallitsevan palakaaoksen keskelle.
Voin kertoa, että pelkästään tuo priorisointi ja jaottelu vei aikaa tuntitolkulla. Tästä kaikesta johtuen aloinkin pohtia, oliko touhussa mitään järkeä? Tuskin olikaan, sillä en ollut koonnut palapelejä viimeiseen 15 vuoteen, mutta jostain syystä halusin kuitenkin koota juuri tämän palapelin. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.
Vastaavanlainen fiilis valtasi minut monesti opiskeluaikana, kun aamuyön pikkutunteina puursin jonkun projektin parissa, deadlinen hengittäessä niskaan. Tässä tapauksessa suurin ero lienee se, ettei kukaan tulisi arvostelemaan lopputulosta, eikä palapelin valmistumiselle ollut mitään määräaikaa... tai jos olikin, niin korkeintaan omassa päässäni. En kuitenkaan pidä keskeneräisyydestä, joten potkin itse itseäni kokoamisen pariin vähintään tunniksi, lähes joka ilta.
Muutama viikko vierähti yllättävän nopeasti ja palapelikin eteni hiljalleen. Mielessäni pyöri moneen otteeseen ajatus: mitä jos siitä puuttuu paloja? Onko tässä mitään mieltä, jos en voi olla varma lopputuloksen onnistumisesta? Palapelin voisi kuvitella symboloivan tietyllä tapaa opiskelua, työelämää ja oikeastaan elämää yleensäkin: 1000 palaa on kerralla koottavaksi mahdoton projekti, mutta lajittelun, priorisoinnin ja aikataulutuksen avulla suuremmankin kokonaisuuden hahmottaminen on mahdollista.
Sain harmikseni kuitenkin huomata, että taannoiset pelkoni olivat olleet aiheellisia. Noin kuukauden mittaisen projektin loppuvaiheilla jouduin toteamaan, että palapelistäni oli lopulta kadonnut vuosien saatossa yksi olennainen pala, keskeltä kuvaa.
Yksi_ainoa_pala. Tässä vaiheessa minulla oli kaksi vaihtoehtoa – joko lopettaa kokoaminen ja kipata koko komeus Molokin kitaan tai vaihtoehtoisesti jatkaa ja toivoa, ettei puuttuvia paloja ilmenisi enempää. Alkupettymyksestä toivuttuani päätin kuitenkin jatkaa ja lopulta huomasin olevani tyytyväinen siihen, että vein aloittamani projektini loppuun asti, siltä osin kuin se oli mahdollista.
Monesti juuri näistä vajavaisista, turhauttavista ja työläistä projekteista jää lopulta eniten käteen. Enkä nyt väitä, että juuri tämä palapeli olisi minulle mitään suurta oppia taannut, mutta se sai minut sentään pohtimaan työskentelytapojani ja poikipa se ainakin tämän blogitekstin.
Tälläkin hetkellä tuo palapeli on kirjoituspöydälläni ja siihen se toistaiseksi jääkin. Se saa jäädä muistuttamaan minua siitä, ettei yhden palan puuttuminen aina estä olemasta tyytyväinen omaan tekemiseen, saati sitten estä hahmottamasta kokonaiskuvaa.
Teksti ja kuva: Essi Kannelkoski. Kirjoittaja on TAMKista Tamkoon siirtynyt perfektionistisiakin piirteitä ilmentävä medianomi.
132 uutta sosiaali- ja terveysalan opiskelijaa aloitti opintonsa TAMKissa 11.1.2011. Opiskelijoista 110 opiskelee nuorten koulutuksessa ja 22 aikuiskoulutuksessa. Kävimme kyselemässä uusien opiskelijoiden fiiliksiä opiskelusta ja tunnelmia ensimmäisestä opiskeluviikosta.
