Kävin viime syksynä hakemassa joitain vanhoja tavaroitani pois lapsuudenkodistani ja isä oli nostanut minua varten esille mm. 1000 palan palapelin: Max Mordillon Party Puzzlen vuodelta 1973. Tavaran paljoudesta ja ajanpuutteesta huolimatta päätin ottaa sen mukaan, sillä kannessa oleva kuva nosti pintaan mukavia muistoja.
Koin 1000 palan palapelin tietynlaisena haasteena ja kuten minkä tahansa työ- tai kouluprojektin, aloitin palapelin kokoamisen raivaamalla sille aikaa ja tilaa elämässäni (ja tässä tapauksessa myös asuntoni kirjoituspöydällä). Kääntelin palat yksitellen oikein päin ja palojen määrästä, väriskaalasta ja sekasorrosta huolimatta aloin kasata samanvärisiä, mahdollisesti lähekkäin kuuluvia paloja omiin kasoihinsa ja luoda jonkinlaista hierarkiaa kirjoituspöydälläni vallitsevan palakaaoksen keskelle.
Voin kertoa, että pelkästään tuo priorisointi ja jaottelu vei aikaa tuntitolkulla. Tästä kaikesta johtuen aloinkin pohtia, oliko touhussa mitään järkeä? Tuskin olikaan, sillä en ollut koonnut palapelejä viimeiseen 15 vuoteen, mutta jostain syystä halusin kuitenkin koota juuri tämän palapelin. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.
Vastaavanlainen fiilis valtasi minut monesti opiskeluaikana, kun aamuyön pikkutunteina puursin jonkun projektin parissa, deadlinen hengittäessä niskaan. Tässä tapauksessa suurin ero lienee se, ettei kukaan tulisi arvostelemaan lopputulosta, eikä palapelin valmistumiselle ollut mitään määräaikaa... tai jos olikin, niin korkeintaan omassa päässäni. En kuitenkaan pidä keskeneräisyydestä, joten potkin itse itseäni kokoamisen pariin vähintään tunniksi, lähes joka ilta.
Muutama viikko vierähti yllättävän nopeasti ja palapelikin eteni hiljalleen. Mielessäni pyöri moneen otteeseen ajatus: mitä jos siitä puuttuu paloja? Onko tässä mitään mieltä, jos en voi olla varma lopputuloksen onnistumisesta? Palapelin voisi kuvitella symboloivan tietyllä tapaa opiskelua, työelämää ja oikeastaan elämää yleensäkin: 1000 palaa on kerralla koottavaksi mahdoton projekti, mutta lajittelun, priorisoinnin ja aikataulutuksen avulla suuremmankin kokonaisuuden hahmottaminen on mahdollista.
Monesti juuri näistä vajavaisista, turhauttavista ja työläistä projekteista jää lopulta eniten käteen. Enkä nyt väitä, että juuri tämä palapeli olisi minulle mitään suurta oppia taannut, mutta se sai minut sentään pohtimaan työskentelytapojani ja poikipa se ainakin tämän blogitekstin.
Tälläkin hetkellä tuo palapeli on kirjoituspöydälläni ja siihen se toistaiseksi jääkin. Se saa jäädä muistuttamaan minua siitä, ettei yhden palan puuttuminen aina estä olemasta tyytyväinen omaan tekemiseen, saati sitten estä hahmottamasta kokonaiskuvaa.
Teksti ja kuva: Essi Kannelkoski. Kirjoittaja on TAMKista Tamkoon siirtynyt perfektionistisiakin piirteitä ilmentävä medianomi.
Hieno teksti! Vaikka tuo yksi pala puuttuu, kokonaisuus on silti ihan riittävän täydellinen.
VastaaPoistaKiitos! Joo, onneksi ei aina ole tarvetta kaikille palasille. ;)
VastaaPoistaOlen lukenut, että jossain päin maailmaa asuu heimo, joka koreja punoessaan tarkoituksella jättää koriin jonkin virheen. Se symboloi sitä, että ihminen on epätäydellinen, vain Jumala täydellinen. Hieno ajatus minusta! Meidän
VastaaPoistaei tarvitsekaan yltää 100 %:seen suoritukseen! Pieni rosoisuus on inhimillistä. Minusta tuo palapelisi on hieno juuri tuon puuttuvan palan takia:)
Vau, enpä ole tuollaisesta heimosta kuullutkaan! Olet kyllä oikeassa, rosoisuus kuuluu asiaan, eikä aina ole pakko paahtaa täysillä. :)
VastaaPoistaKuten eräs entinen esimieheni lohdutti minua kerran valtavan työsuman keskellä: "Kaikki jutut eivät ole kiveen kaiverrettuja ja joskus tiedät, että oma 80 %:n panoksesi riittää. Silloin on turha painaa sata lasissa". Se oli varsin havahduttava hetki minulle.
Ja mitä tuohon palapeliin tulee, olen siihen päivä päivältä tyytyväisempi. Se oli opin paikka monellakin tasolla, sillä minun on aina ollut äärimmäisen vaikea hyväksyä vajavaisuutta tietyissä asioissa ja etenkin sitä, että en pysty viemään jotain aloittamaani asiaa loppuun asti.
Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllähän asiat yleensä aina pystyy viemään loppuun, ei vain ehkä sillä tapaa kuin oli aluksi suunnitellut. Tässä piileekin jutun ydin... harva asia loppupeleissä menee niin kuin on halunnut/toivonut/suunnitellut. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö lopulta kaikki voisi kuitenkin päättyä hyvin. Everything happens for a reason. :)