Sosiaaliohjaajuus ja minä

Aloitin reilu kuukausi sitten täällä TAMKissa sosiaaliohjaajana. Tänä aikana olen tutustunut organisaatioon, moniin eri ihmisiin ja samalla minulla on ollut mahdollisuus ihailla maisemia toimistoni ikkunasta, joka sijaitsee S-rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Minut palkattiin taloon ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden sosiaaliohjaajaksi. Näin aluksi se lähinnä tarkoittaa sitä, että tapaan paljon ihmisiä, kuuntelen mitä heillä on sanottavaa, kerään kokemuksia ja kehitän toimintaa sen pohjalta mitä olen kuullut. Vaikka olen kohtalaisen nuori, olen ehtinyt kasvattamaan kokemusta ulkomaalaisten parissa työskentelyssä. Ennen kuin aloitin työni TAMKissa, olen työskennellyt eri vastaanottokeskuksessa turvapaikanhakijoiden kanssa ja nähnyt siinä sivussa kaikenlaista. Silti myönnän, että tämä on uudenlainen leikkikenttä minulle, mutta ajan kanssa varmasti tutustun uusiin leikkikavereihini, opin navigoimaan ympäriinsä, sekä opin kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt, joita jokaisessa työpaikassa on kehittynyt. Olen itse valmistunut TAMKista (tuolloisesta PIRAMKista) vuonna 2007, mutta vuosien varrella paljon on muuttunut ja onhan se erilaista olla opiskelijana kuin työntekijänä ammattikorkeakoulussa. Toisaalta myös minä olen muuttunut vuosien saatossa. Kun katson taakse myös huomaan, että opiskelijaelämä oli kohtalaisen helppoa minulle, nykyään maailma tuntuu rankemmalta ja samoin monen opiskelijan elämä on rankempaa kuin minun.

Mutta mitä uusi työni pitää siis sisällään? Tarkoitukseni on tukea ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden arkea ja sen sujuvuutta. Sosiaaliset ongelmat ovat minun erikoisosaamistani, mutta minun täytyy tietää kaikesta vähän. Työni tarkoituksena on antaa monissa erilaisista asioissa tukea, informaatiota ja ohjausta: Suomessa eläminen ja kulttuuri, majoitus, asuminen, oleskelulupa, rekisteröityminen, työnteko, verotus, erilaiset rahalliset tukimuodot, sosiaalisten verkostojen etsiminen (koulun sisällä ja ulkopuolella) ja monet muut ongelmat. Eli jos opiskelija ei tiedä mitä, missä tai miten, minulta voi tulla kysymään. Tai silloin kun ihmisen tarvitsee vaan saada puhua jollekin. Olen vaitiolovelvollinen työni puitteissa (enkä muutenkaan ole kova höpöttelemään), joten henkilökohtaiset keskustelut kanssani ovat sen puoleen turvattuja. Ja mitä persoonallisuuteeni tulee, olen usein pohdiskelija: rauhallinen ja jopa hiljainen, eräänlainen suomalaisen prototyyppi. Vaikka tulta ja tappuraakin tarvittaessa löytyy.

Siitä huolimatta ja sen takia, että olen ainut sosiaaliohjaaja TAMKissa, teen yhteistyötä muun henkilökunnan kanssa: opintosihteerien, opinto-ohjaajien, opettajien, oppilaitospastorin, opiskelijaterveydenhuollon ja muiden toimijoiden kanssa. Sen lisäksi toimin yhteistyössä oppilaskunta Tamkon ja heidän tuutoreidensa kanssa. Tämän kevään ja kesän aikana yritän solmia hyviä yhteistyöverkostoja sekä TAMKin sisällä että talon ulkopuolelle. Toivottavasti saan erilaisista paikoista hyviä yhteistyökumppaneita, jotka ovat innostuneita työskentelemään opiskelijoiden asioiden kehittämiseksi. Vaikka työskentelenkin pääasiallisesti kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa niin toivon, että työni kautta voi kehittyä asioita, jotka tuovat yleisellä tasolla myös hyviä asioita opiskelijoiden elämään. Olen taipuvainen näkemään niin, että yhden yksilön hyvinvointi yleensä lisää myös muiden hyvinvointia, ja päinvastoin. Yleensä dominoefektin näkee kun tapahtuu jotain pahaa, mutta se tapahtuu myös silloin kun hyviä asioita tapahtuu, sen näkee jos katsoo tarpeeksi tarkkaan.

Kehitellessäni työtäni ja ideoita, tässä hieman ajatuksia siitä mitä tuleman pitää: tapaamisia opiskelijoiden ja opiskelijaryhmien kanssa, sekä toivottavasti jonkinlaisia kansainvälisiä tapaamisia ja illanistujaisia. Olen myös suunnitellut samankaltaista pakettia tutkinto-opiskelijoille, kuten vaihto-opiskelijoillekin on ollut tarjolla eli Survival kit-pakettia. Työni on vielä rakennusvaiheessa, joten katsotaan ensi syksynä minkälaisia asioita olen saanut pistettyä pystyyn kun lukukausi alkaa. Olen toiveikas.

Teksti: Emilia Seppä, TAMK, sosiaaliohjaaja