Liiketalouden puolella aikuisopiskelu tukee jo
saavutettuja tietoja ja taitoja, lisäten ja syventäen entistä osaamista.
Entäpä, jos aikuisopiskelijalla ei ole mitään hajua, mitä kustannusoptimilla
selvitetään tai kuuluuko debet ja kredit kenties vieraisiin kieliin vai
kirjanpitoon. Jos finanssimatematiikan on yhdistänyt pelkästään
pankkimaailmaan, eikä vilpittömistä lakipykälistä ole ollut mitään havaintoa
ennen opintoja. Mistä lähdetään rakentamaan sitä onnistumisen iloa, jota
oppimisesta voi parhaimmillaan saada? Miten yhdistää työ, perhe- ja
opiskeluelämä? Näitä asioita on tullut viime aikoina mietittyä aika paljon.
Kuinka suorittaa opinnot, rimaa hipoen vai
täydellisyyteen pyrkien? Mikä kumma siinä on, että oma perfektionisti puskee
päätään aina silloin, kun kaaos on muutoinkin lähellä. Helpommalla saattaisi
päästä, jollei vaatisi niin vietävästi itseltään. Edes kutomisen tuomaa
meditatiivista tilaa ei ole ollut mahdollista kokea viimeisen vuoden aikana.
Jollen ollut hoitamassa työasioita, hoidin ainakin yhtä sairasta lasta. Samalla
päässäni pyöri vähintään yksi laskukaava tai huoli siitä olinko muistanut
kääntää passiivin perfektin kolmannen muodon oikein englanniksi, puhumattakaan
palautettavista tehtävistä. Pyykit kyllä saattoivat unohtua koneeseen, samoin
imurointi. Mieheni alkoi jo varovasti loppukeväällä kysellä, että milloinkahan
se rouvan koulu oikein mahtaa loppua.
Ilman luovaa hulluutta ja intohimoa uuden
oppimiseen tästä ei tulisi mitään. Myös vertaistuki muilta opiskelijatovereilta
on aivan ehdoton plussa. Ehkäpä elämänkokemus tulee näkyviin kykynä osata
nauraa itselleen, mutta myös itkeä, kun siltä tuntuu. Yhden ainoan sanan
kirjoittaminen Facebook-päivitykseen saa toisen, samassa veneessä olevan,
tietämään heti, missä mennään. Ehkä myös luovuus, joka varmasti koettelee opettajieni
huumorintajua aina silloin tällöin, auttaa näkemään syy-yhteyksiä ja
mahdollisia seurauksia.
Sanoisin kuitenkin, että nuorille olen todella
kateellinen siitä, kuinka hyviä he ovat käyttämään tietokoneita. Itse olen sitä
ikäluokkaa, joka näki ensimmäisen tietokoneen lukiossa. Intoa puhkuen tietysti
kurssille mukaan ja lopputulos oli se, että inhosin koko aparaattia. Ainoa
asia, mitä silloin tehtiin, olivat erilaiset komennot Dos-tilassa, joiden piti
saada kone tekemään tai hakemaan tiettyjä juttuja. Ei toimineet, ei. Muistan
vieläkin pitkän matematiikan opettajan katseet, kun kysyin jotain asiaa. Kuten
lienee arvaattekin, en opiskellut pitkää matematiikkaa. Täällä on puolestaan
tullut oikea rautaisannos tietokoneen käyttötaitoja. Pikkuhiljaa alkaa inho
väistyä ja tilalle tulla uteliaisuutta kaikista erilaisista mahdollisuuksista,
mitä tietokone tarjoaa.
Voin kertoa Teille, jotka olette luovilla
aloilla, että välillä niitä ideoita ei meinaa syntyä, ei sitten millään. Mutta
viime talven aikana, kun luovuutta ei voinut päästää irti, vaan kaikki
kapasiteetti oli kohdistettava loogiseen ja matemaattiseen ajatteluun, niin
johan alkoi loppukeväästä tapahtua. Sitä ideoiden ja aikaansaannosten määrää ei
voinut laskea, kun aivoni tuntuivat räjähtävän kasautuneesta paineesta. Kuinka
saan taas kaiken kasaan tänä talvena, onkin sitten toinen juttu.
”Eteenpäin”, sanoi mummo lumessa. Välillä
lunta on vain hiukan ja eteneminen on helppoa. Toisinaan lumi tekee
ylitsepääsemättömän tuntuisia kinoksia, mutta eteenpäin mennään.
Tytti Päivärinta, aikuisopiskelija
liiketalouden alalta, TAMK Virrat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti